Kun työpäivän päätteeksi seison Lapinrinteen bussipysäkillä odottaen Espooseen menevää bussiani, voin luoda (tilanteesta riippuen) kaihoisan tai helpottuneen katseen Ruoholahdenkadulla viidennessä kerroksessa sijaitsevaan työhuoneeseeni. Sen vihreäksi maalattu seinä erottuu iloisena väriläiskänä muuten kasvottomasta ikkunarivistöstä.

Samalla tunnen jollain tasolla palanneeni nuoruuteeni ja 1970-luvun alkuvuosiin. Tänään esimieheni istuvat huoneissa, joiden yksi seinä on kirkkaan keltainen. Lähes samansävyisellä keltaisella oli maalattu ensimmäisen oman kotimme eteisen ja olohuoneen seinä. Jaagonin toisen tiimihuoneen pitkä seinä on puolestaan punainen. Yhtä punainen kuin samaisen kotimme lastenhuoneen seinä.

Tuttavien luona vierailu paljastaa, että toimistomme ei suinkaan ole ainoa, joka on tykästynyt värikkäisiin maalattuihin pintoihin. Oranssia, turkoosia, kevään vihreää, vedensinistä. Väriskaala ehkä on erilainen kuin 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, mutta trendi on sama. Tapetoidut seinät ovat out, vahvasti tilaa personoiva maalattu värimaailma in.

Mutta vaikka tapettikuoseilla ei juuri nyt olisikaan kysyntää sisustustamisessa, ne tarjoavat ehtymättömän aarrearkun mainonnan suunnittelijoille. Tapettitaustalla myydään niin pankkilainaa kuin kirjoja. Odotankin, milloin nämä runsaskuvioiset, romanttiset tapetit ryntäävät taas takaisin kotien seinille.

Vai onko sittenkin seuraavana vuorossa sama tyyli, joka vallitsi toisessa omassa kodissamme 1970-luvun loppupuolella? Pienikuvioiset ja hennon raidalliset tapetit. Ja niin voimakkaat pystyraidat, että kylässä istuessani sain ruokapöydän vastaista seinää tuijottaessani migreenin?

Apua – olenko jo elänyt kaiken kertaalleen? Vahvat mari- ja vuokkokuosit, hippikauden rimssuhameet ja kietaisupuserot, minimuodin kuraläppähameet, vahvanväriset muoviset suorakulmiosilmälasit?

Tunnen itseni hyvin, hyvin kokeneeksi. Ja samalla kertakaikkisen immuuniksi sille, jossa jo olen ollut. Tästä ei liene muuta suuntaa kuin valkoiseen ajattomuuteen liukuminen…

Hanna,
copywriter